anttialfthan

Urhea pieni koirani Rossi

Seitsemän vuotta sitten, 13. toukokuuta 2005, uin Sallan Naruskajärvessä pienen koiran kanssa. Vastoin suunnitelmiamme ja tahtoamme. Taistelimme hengestämme.

Minulla oli tuolloin umpilaavu pystytettynä ison petäjän suojaan alueella minne ajattelin rakentaa jotain. Sittemmin rakensin jotain. Ja makailin edelleen paljaan taivaan alla tai laavun suojissa - siellä ja täällä erämaassa - mieluummin kuin kyhjötin mökissä.

Olin ostanut avokanootin, vähän huonolla omallatunnolla koska oikeastaan minulla ei olisi ollut varaa siihen, mutta mieleni teki kalastaa. Olen hyvinkin tottunut käsittelemään veneitä, mutta tuollainen muovinen intiaanikanootti oli minulle tuolloin outo kapistus. Kevyt se oli kuljettaa.

Hankin vaimoltani luvan olla poissa kotoa äitienpäivänä. Olen kiltti mies.

Autoon otin mukaani muutaman kalaverkon ja tavalliset retkikamppeet, kanootin kärryyn auton perään. Ja mukaan lähti kääpiömäyräkoira Rossi, silloin jo ikääntyvä herra sekin. Ajoimme tavalliset 230 kilometriä itään ja koilliseen. Rossi taisi siinä vähän torkahtaa.

Perillä minulla oli umpilaavuni - te useimmat sanoisitte "kota" - jo valmiina pystyssä edelliseltä käynniltä, pälvellä. Lunta oli siellä täällä,  ei haitaksi asti. Tulisijaa asumuksessa ei ollut koska alla oli paksu kuntta. En halunnut polttaa siihen reikiä.

Minulla oli hoppu päästä kokeilemaan kanoottia. Ajoin sillan pieleen, vedin kanootin alas peräkärrystä hangelle ja vein sen jokeen. Kiinnitin tietysti.

Tarkastin kamppeeni. Verkot, narua, pala leipää. Aurinko oli laskemassa, otin ylimääräisen puseron mukaan. Kanoottiliivi päälle, puhelimen työnsin muoviin käärittynä taskuun. Koiran talutushihnan sitaisin keulaköyteen, Rossi sai istua edessä. Työnsin kanootin vesille ja istahdin perään.

Kaunista. Ei hiljaista, linnut pitivät siitä huolen. Olin ainut kulkija niillä main, sen tiesin auton jäljistä. Vain minun jälkeni, ei kenenkään muun.

Annoin kanootin lipua virran mukana joelta järvelle. Naruskajärven pohjoispää oli vielä jään peitossa, eteläpäästä kevään tulvavirta oli vienyt jäät. Katselin miten kokeilisin kalastaa. No, jokisuun alapuolelle.

Kiinnitin ensimmäisen verkon rannan pajuihin ja aloin laskea verkkoa. Melalla autellen, virta piti huolen lopusta. Toisessa verkossa oli alapaula tavallista enemmän takussa. Kummarruin ravistelemaan sitä vedessä, laskin alas ja nostin äkäisesti ylös.

Ja niin olin vedessä, nousin pintaan. Kanootti oli kumossa, koira räpisteli sen vieressä. Ensimmäinen ajatus oli lähtö - nytkö se tapahtui? Tiesin että jääkylmässä vedessä on aikaa muutamia minuutteja. Mela minulla oli kädessä, se on refleksi. Kumisaappaan solki oli takertunut verkkoon, potkin saappaan pois jalasta. Uin kanootin luo, käänsin sen oikein päin ja kiipesin päälle - kanootti muljahti pois alta, kaatui. Kokeilin toisen kerran, muljahti. Koira oli kadonnut, nostin kanootin reunaa, sieltä alta ui Rossi viereeni.

Tällaisissa tapauksissa on asiallista pyytää jostain apua. Parkaisin kerran, mitä tyhjää! Ainoa asukas lähiseudulla majailee viiden kilometrin päässä etelään. Työnsin käden taskuuni tavoittelemaan puhelinta, sitten tajusin että hukkaisin soittelussa elintärkeitä minuutteja. Pyörähtelin ja arvioin lähintä rantaa. Kaikki näyttivät olevan yhtälailla vähän kaukana. Päätin kuitenkin pyrkiä sinne mistä olin verkkojen laskemisen aloittanut.

Käännyin selälleni ja lähdin uimaan. Koiralleni sanoin että tähän ei nyt kuolla. Siinä se pärskytti vieressäni. Potkin toisenkin saappaan pois haittaamasta uimista. Päähän, takaraivoon kävi kipeää. Vesi oli hyvin kylmää. Välillä kurkistin olkani yli: ikään kuin rantapajukko olisi hieman kasvanut.

Huomasin että voin käyttää melaa uimisen apuna. Koira joutui vetämään hihnastaan kumollaan uivaa kanoottia ja jäi jälkeen. Sanoin koiralle uudestaan että tähän ei nyt kuolla. Rantapajukko oli kasvanut, toisaalta aika oli käymässä vähiin. Käsivarteni ja jalkani olivat jo tunnottomat, koira oli jäänyt kauas, en voinut odottaa sitä, pajukko kaartui pääni ylle, laskin jalkani pohjaan, olin epävarma siitä kantavatko ne.

Tukeuduin melaan ja kahlasin rantaan. Tiesin että seuraavaksi nähdään kestääkö sydämeni kylmää verta. Koira ui rantaan. Päästin sen irti ja katsoin tylsänä kun kanootti irtautui rannasta ja ui virran mukana järvelle.

Rossi oli aivan lopussa. Se käpertyi rantaan, ei liikkunut. Otin koiran syliini ja lähdin kiipeämään, melaan tukien, ylös rantatörmää. Ensin varovasti.

Kahlasin satakunta metriä lumisohjossa, löysin metsiköstä aukean ja siinä pyörien päällä olevan kämpän. Ajattelin murtautua sisään, mutta ikkunat olivat liian korkealla. Riisuin kämpän rappusilla vaatteeni, väänsin niitä kuivemmaksi, hieroin niillä ihoani, puin vaatteet uudestaan päälle.

Aukealle sopi vähäinen tuuli, en päässyt lämpiämään. Kämpän alta löysin kaksi mustaa muovisäkkiä. Tein niistä itselleni liivin ja shortsit, tuulen suojaksi.

Rossi oli löytänyt kämpän alta sopivan makuusijan ja kuivaa heinää. Se päätti jäädä sinne. Minä katsoin miten päästä eteenpäin. Näin kauempana soratien, mikä olisi kuiva kävellä sukkasillakin, mutta välissä oli märkä jänkä. Ajatus enemmästä kahlailusta tympäisi, mutta ei auttanut, sinne piti mennä.

Kävelin kovaa soratietä pitkin, sukkasillani, mustaan muoviin pukeutuneena, naama julmassa irveessä. Olin hengissä, tiesin säilyneeni hengissä.

Auto oli sillan pielessä kuten pitikin. Käyntiin en sitä saanut, olin pudottanut avaimet samoin kuin puhelimeni Naruskajärveen. Mutta autossa oli ylimääräiset kengät. Otin ne käteeni ja kävelin asennolleni, sinne laavuun.

Vaihdoin kuivat vaatteet, sitten kiitin hartaasti Jumalaa, polvillani. Menin makuupussiin, alkoi hillitön tärinä, hampaani kalisivat, sitä kesti kaksi tai kolme tuntia.

Aamuyöllä kuulin koiran haukkuvan. Menin hakemaan kaverin pois. Sitten nukuimme vähän.

Vielä piti ratkaista miten saada auto käyntiin. Asetuin aamuseitsemältä tien varteen, lähelle puomia minkä tiesin rajamiesten aukaisevan ajaessaan Tuntsalle. Kahdeksan aikaan tulivat. Lainasin heiltä puhelinta ja soitin vaimolle. Pyysin häntä lähettämään minulle auton vara-avaimet jollakin keinoin.

Kuten sitten myös tapahtui.

 

 

 

 

 

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

5Suosittele

5 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (12 kommenttia)

Käyttäjän anttialfthan kuva
Antti Alfthan

Eteläpohjalainen vaimoni osallistui taloyhtiön pihatalkoisiin saadessaan puheluni ja tiedon tilanteesta.

"Kyllä mun niin teki mieli jollenkin puhua, mutten mää millään iljenny sanua notta äijä on sillä lailla taas pössöttäny".

Kai Koikkalainen

Olipahan hurja juttu!

Onneksi selvisit ja koirakin. Olen kerran ollut kylmässä vedessä ja täysissä vaatteissa, ei ole helppoa. Kunnioitan.

Käyttäjän anttialfthan kuva
Antti Alfthan

Olen laskenut koskia jokiveneellä ja puljannut kylmissä vesissä jonkin verran. Siitä johtui tuo melan säilyminen kädessä. Mutta kyllä tuossa oli erilainen tilanne. Myöhemmin tutkin, että ajauduin virran mukana kolmesataa metriä alemmas lähtöpaikastani. Onneksi en yrittänyt pyristellä vasten virtaa.

D Ravén

Melkoinen koettelemus, todellakin. Onneksi en ole koskaan joutunut tuollaiseen testiin.

Eräs yksityiskohta jäi tosin painamaan: etkö pystynyt vedessä ollessasi irrottamaan koiran hihnaa pannasta? Olen yllättynyt, että noin pieni koira ylipäänsä selvisi kanootinhinausurakastaan. Teki sen vieläpä turhaan, kun päästit kanootin lopulta menemään.

Käyttäjän anttialfthan kuva
Antti Alfthan

Tuollaisessa tilanteessa ei ajattele kovin selkeästi. Sitä kuvaa sekin, että pyörin ja sukeltelin jonkin aikaa paikallani, tavoittelin puhelinta, etäisyydet rantoihin olivat harhaiset. Kun sitten lähdin uimaan en voinut odottaa koiraa, minun piti selvitä itse hengissä.

Kun päästin rannassa koiran irti, ja siinä samalla kanootin, ei mieleeni juolahtanut ollenkaan, että kanootin olisi voinut kiinnittää rantaan. Minulla oli rantautuessani jalat tunnottomat puolireiteen asti, samoin kädet olkavarteen. Toimin kuin raskaassa humalassa oleva, pikkuaivoilla lähinnä.

Myöhemmin kanootti löydettiin viitisentoista kilometriä alempaa joelta, tuhannen solmussa, patoluukun, pari koskea ja jäänlähdön kärsineenä.

Koiran äärimmäinen ponnistus ja mukanaolo ei ollut turhaa, se piti yllä elämänhaluani.

- Samana yönä kun uin ja palelin Naruskajärvellä, hukkui ikäiseni mies toisella puolen kairaa, Sallan Saijalla.

Harri Räsänen

Tällaiset äärimmäiset kokemukset muuttavat ihmistä hyvin paljon. Voidaan puhua ajasta ennen kokemusta ja ajasta sen jälkeen.

Käyttäjän anttialfthan kuva
Antti Alfthan

Kyllä, siitä alkoi muutos mikä jatkuu edelleen.
Olen aikaisemminkin joutunut seikkailuissani tiukkoihin tilanteisiin, yleensä pitkäkestoisiin, mutta tuo tuli nopeasti, kuolema oli niin todennäköinen, kiinni kantapäässä.

fabu land

"Koiran äärimmäinen ponnistus ja mukanaolo ei ollut turhaa, se piti yllä elämänhaluani."

Mäyris on tiukka jahtikoira eikä mikään lelukoira vaikka näköjään olisi miniversiokin. Mäyräkoira on luontojaan hyvin ellei pirun sinnikäs ja määrätietoinen. Ei pelkää karhua, kapeaan pimeään luolaan menoa eikä yleensä pelkää vettäkään tai sukelluksiin menoa. Hyvin lojaali isännälle. Hyvässä seurassa olit.

Käyttäjän miralaakso kuva
mira laakso

Mäyrikset ovat todellakin ihania. Leikkisiä, määrätietoisia, urheita, älykkäitä.. Tutullani on mäyris, joka hengailee naapurin kissan kanssa. Onkin ainoa. Muita kissoja sitten jahtaakin ;)

Luonteesta ja kasvatuksesta kiinni millaiseksi mäyriksestä tulee. Jotkut voivat olla aggressiivisia, mutta ehkä sitten kasvatuksessa on mennyt jokin pieleen...

D Ravén

Usein puhutaan ongelmakoirista, vaikka ongelma löytyy liian usein talutushihnan toisesta päästä.

Sakari Behm

Onneksi ei käynyt huonommin, sillä kylmävesi on katala kaveri.

Mirjami Parant

Kaunis tositarina ihmisen ja eläimen yhteydestä!